Turun Teatterisäätiö järjesti minulle jymy-yllätyksen. Minut palkittiin 22.1.2023 järjestetyssä juhlassa Tunnustuspalkinnolla pitkästä urastani nukketeatterin parissa. Hämmentävää, ihanaa, koskettavaa! Oli ihan huikeat juhlat ravintola Suomalaisella Pohjalla. Kiitos Teatterisäätiö. Tässä kiitospuheeni, joka suurinpiirtein eteni näin (pientä improilua välissä). Jos joku vaikka haluaa vielä palata juhlan tunnelmiin, ja jos joku ei-mukana ollut haluaa kuulla puheen näin kirjoitettuna.

KIITOSPUHE 22.1.2023

Kas tässä on ystävät pöydässä,

heille nyt malja tää,

pian aurinko laskee jo idässä.

Elo ihmisen kiitää myös nopeaa,

kuin rattaan pyörä se pyörii,

ja on hiuksissas vanhuuden hopeaa.

Me kaikki oomme vain turhuutta, tomua,

joku tässä, joku huomenna,

voi ilokin olla vain tyhjää kumua.

Mitä auttaa meitä öinen kuolema,

ei haudan synkkiä pimeyskään,

jos meillä vain patsaat on huolena.

Eläköön siis ystävyys, veikot hyvät,

sitä vielä on maassa tässä, 

kas, yli olan heittäkää lasit tyhjät.

Nyt iloitkaamme ja naurakaamme,

kunnes meistä nyt joka mies,

varjojen valtakunnassa paikan jaamme.

Arvoisa teatterisäätiön edustajat, Rakkaat omaiset, Kallisarvoidat kollegat ja ystävät, koko juhlaväki

Nämä paroni von Münchhausenin sanat saivat kunnian aloittaa tämän puheen. Laulan sen esityksessä ”Erittäin hyvä ystäväni paroni von Münchhausen”, jonka me teimme Kari Mäkirannan kanssa jo vuonna 2016, ja joka edelleen keikkailee silloin tällöin. En tietenkään voi sivuuttaa rakasta roolihahmoani ja hänen elämänasennettaan näin tärkeässä tilaisuudessa mitenkään. 

Turun Teatterisäätiö, kiitän sydämeni pohjasta ja mitä nöyrimmästi tästä tunnustuspalkinnosta! Arvostan suuresti tätä huomionosoitusta. Sen ovat myöntäneet minulle henkilöt, jotka ovat nähneet hyvin paljon esittävää taidetta tässä maakunnassa

”Ai mää vai” oli ensimmäinen epäuskoinen fiilikseni, kun sain uutisen valinnasta viime vuoden pullella. Kaikista tämän maakunnan lahjakkaista ja taitavista teatterintekijöistä ja teatterivaikuttajista juuri minut halutaan palkita. En paukutellut henkseleitä, enkä hyppinyt jänöhyppyjä, enkä avannut skumppapulloa.

Mitäkö tunsin? Olin totta kai iloinen, mutta ehkä ensifiilikseni liikkuivat jossain liikuttuneisuuden ja haikeuden maastoissa. Oikeastaan en tiennyt, mitä minä tunnen tällaisesta uutisesta.

Tuli itsenäisyyspäivä, ja katselimme linnan juhlia. Siellä haastateltiin Anu Pentikiä, ja hän, varmaankin monia palkintoja saaneena keramiikkataiteilijana, sanoi, että palkinnoista tulee sellainen olo, että haluaa tehdä vaan entistä enemmän töitä, olla vielä parempi, näyttää vielä lisää, mitä minusta irtoaa.

Haa. Noin minäkin tunnen, tuumin. 

Tai ainakin päätin, että nyt rupean tuntemaan noin.

Nyt hei vasta ruvetaankin ideoimaan esityksiä, penkomaan tarinoita, keskustelemaan kollegoiden kanssa mitä tehtäis, nyt vasta keskitytäänkin.

Eli kiitos Anu Pentik.

Vielä siitä haikeudesta, mikä tähän palkintouutiseen liittyi. Tätä palkintoa on jaettu monta kertaa taiteilijoille, jotka ovat keskellä kiihkeintä uraansa. Kyseessä ei ole automaattisesti elämäntyöpalkinto. Mutta myönnettävä on, että ei tämä mikään nuori komeetta- palkintokaan ole, ainakaan minun tapauksessani.

Palkinto on tullut, kuten perusteluissakin äsken kuultiin, pitkästä työrupeamasta. Ja kai se on myönnettävä, että monet ensi-ilta-aplodit on tullut kuultua, keikkaroudaukset tehtyä, apuraha-anomukset väännettyä, palaverit istuttua, joskus iloittu ja joskus oltu vähemmän iloisia. Yhdessä teidän kanssa, arvon kollegat.

Fakta on, että urani (vähän vieraalta kalskahtava sana) on pitkällä. Se ei ole lopussa (toivottavasti), mutta pitkällä. 

Hyvä ura ollut , mutkitteleva, välillä tarpomista, välillä askel on ollut joutuisampi.

Tälle polulle nyt saamani palkinto on ihana kannustin jatkaa. Aion ja haluan jatkaa vielä aika monta vuotta jos terveenä pysyn ja jaksan, kun pitäisi ja haluaisikin jatkaa aika monta vuotta! Kiitos!

Viihdyin lapsena oikein hyvin itsekseni. Piirsin, luin, suunnittelin, järjestelin huonetta, hiivin metsissä… olin aika omissa maailmoissani. Ja se on oikeastaan jatkunut näihin päiviin saakka. Saan tehdä sitä osin tässäkin työssä.

Se, että olen saanut tehdä valmistumisestani saakka (2003) jollain lailla nukketeatteriin tai teatteriin liittyvää työtä, on ihan ihmeen ja kiitoksenkin paikka.

Ura.

Seisoskelen teatterisalissa jossain piilossa, lavasteissa tai muussa turvapaikassa, kuulen kun yleisöä tulee paikalle ja he puhuvat kuka mistäkin. Minä keskityn tulevaan esitykseen. Kohta astun esiin, minä sinänsä ujo ihminen menen toisten ihmisten eteen ja rupean tekemään jotain ennalta opeteltua heidän edessään ja he katsovat. Ja reagoivat. Ja minä reagoin varmaan myös jollain lailla heidän reaktioihinsa. Ja sitten lähdetään tahoillemme.

Mietin, että jaa, tämäkö on työni? Tai äsken kuvailtu on työstä se pieni näkyvä osa, jäävuoren huippu. Tämäkö on minun paikkani tässä maailmassa?

Onko siitä hyötyä? Minuutti ennen esitystä sitä asiaa ei kannata analysoida kamalan pitkälle, enkä nytkään sitä tee.

Haluanko tehdä jotain muuta?

En.

Minulla on freelanserinä vapaus ruveta tekemään jotain muuta, voin jättää nukketeatterin, koko teatterialan, jos haluan.

Mutta en taida haluta.

Haaveet.

Haaveilu ei ole kuulunut omaan maailmaani juuri koskaan. Tai ehkä sanon sitä jollain toisella termillä. Toivon. Suunnittelen. Teen. Olispa kiva, jos…

Kaipa se on haaveilua.

Tai ehkä minä sitten olen osannut haaveilla. Kuten myös muu turkulainen nukketeatterin ammattiväki.

Haaveisiin pohjaa moni sellainen asia, mikä vaikka nykyisessä Aura of Puppetsissa on nyt arkipäivää. Me olemme saaneet aikaiseksi käsittämättömän lyhyessä ajassa uskomattoman hienon organisaation, joka on työpaikka, mutta myös ihmisten yhteisö. Turkuun on syntynyt 2000-luvulla taidemuoto, aikuisten nukketeatteri, jota ei oikeastaan ole suuressa mittakaavassa ollut missään muualla Suomessa aiemmin. Sillä on myös melko uskollinen ja alati kasvava yleisönsä. Haaveet ovat muuttuneet todeksi.

Haaveista lähti aikanaan liikkeelle myös erään teatterin tarina. Pieni joukko nuoria teatterintekijöitä haaveili omasta teatterista, ja rupesivat sitä toteuttamaan. Ja muut ovat jatkaneet! Tunnen suurta iloa Tehdas Teatterista, jota sain luotsata 5,5 vuotta, 2012-2017. Tehdas Teatterissa tapahtui hienoa rytinää silloin, mutta totisesti tänä päivänä siellä vasta tapahtuukin. Tehdas Teatteri on noussut yhdeksi kiinnostavimmista suomalaisista vapaan kentän näyttämöistä, jonne halutaan tulla tekemään prokkiksia muualtakin Suomesta. Ja kuinka pienestä kaikki on aikanaan lähtenyt liikkeelle.

Haaveet!

Olen varma, että kun joskus tästä ajasta kirjoitetaan Turun teatterihistoriaa, siinä on iso osuus teatterin vapaan kentän hurjasta noususta ja siitä, miten esittävän taiteen kenttä muuttui ja monipuolistui. Minä olen saanut olla yhtenä pikkuisena hyörijänä siinä aallossa, sekä taiteilijana että asioiden järkkäilijöinä. Olen onnellinen ja ylpeä siitä. Ylpeä meistä kaikista. 

Eli olkaamme vaan haaveilijoita.

Ja opetellaan jos ei osata sitä taitoa.

Sauvo.

Paikka jossa vartuin. Haaveista oli kyse silloinkin, kun 80-luvulla joukko nuoria ihmisiä rupesi puuhaamaan Sauvoon kesäteatteria ja ruvettiin sitten tekemään muutakin: esityksiä sisätiloihin, uusia tekstejä ja dramatisointeja. Perustettiin Sauvon Elävän Kulttuurin Seura eli Selku, joka elää ja voi hyvin edelleen, ja minäkin edelleen vaikutan siellä paitsi hallituksessa myös ohjaten esityksiä. Selku lähti ihan tyhjästä, (etten sanoisi melkein vihamielisessä ilmastossa), ruvettiin vaan tekemään. Selku on ollut minun kantapääosaston teatterikoulu, jossa sai kokeilla ja ratkoa teatteriin liittyviä käytännön asioita. Olen elämäni velkaa sinulle Selku ja kasvinkumppanini selkulaiset. Vanhennutaan yhdessä ja haaveillaan!

Teatterissa kuuluu kai haaveilla. Haaveesta alustavaksi ideaksi, sen tartuttaminen kollegaan. Ja lopulta kaiken heittäminen kanssakokijoiden eteen. Ja mitä siitä sitten seuraakaan… uusia haaveita.

Haaveita.

Paremmasta maailmasta.

Ja rutosti naurua. Ja vähän häpeän tunnettakin.

Yksi yhteisö, jonka olen halunnut tänne pyytää ja joka on minulle rakas ja tärkeä. Teatteri Kantanäky, joka on vuodesta 2007 saakka tehnyt yhteiskunnallista ja itseironista kabareetaidetta sateenkaariväestön asioista ja elämästä tällä planeetalla. Pienestä ideasta lähtenyt homma on kasvanut, ei onneksi instituutioksi, mutta merkittäväksi teatteriaktivismin pesäkkeeksi. Ja taas mennään, terkut harjoituksista, jotka olivat ennen tätä juhlaa.

Arvoisa juhlaväki

Kiitos, kun olette tulleet todistamaan tällaista tapahtumaa ja kilistämään kanssani. Minä saan nyt palkinnon, olen siitä yksittäisenä tekijänä ihan hirvittävän iloinen ja kiitollinen, mutta minä näen tämän palkinnon tunnustuksena vapaan kentän freelänsereille. Meille jotka työllämme ja hiellämme teemme Turusta teatterikaupungin, yhdessä kaikenlaistan toimijoiden kanssa. 

Turun Teatterisäätiö, uskon, että teatteriväki koko kaupungissa jakaa tämän ajatuksen. Me arvostammme teidän tekemäänne työtä ihan valtavan paljon. Apurahat ovat toki tärkeitä, ilman niitä moni esitys olisi kenties jäänyt toteuttamatta. Mutta yhtä tärkeää ja sydäntälämmittävää on, että te säätiön toiminnassa ahertavat, teille tärkein ja rakkain asia on se, että teatterin tekeminen jatkuu ja kehittyy monipuolisena ja laadukkaana Turussa ja maakunnassa. Jo se tietoisuus siitä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kiitos tekemästänne pitkäjänteisestä työstänne ja voimia eteenpäin.

Kiitos teatterikollegat, joiden kanssa olen tehnyt töitä viime aikoina:

AofP, Tehdas Teatteri, Turun Kaupunginteatteri, Teatteri Kantanäky, Selku, Artsoppa.

Kiitän myös teitä, jotka olette olleet osa opiskeluhisotriaani, Kankaanpään Taidekoulussa 90-luvulla ja 2000-luvulla Turun taideakatemiassa nukketeatteriopinnoissa.

Sukulaiset: äiti ja isä innostavasta ja turvallisesta lapsuuden kodista. Sisarukseni perheineen. Kummilapset (joita on peräti seitsemän, ja heistä kuusi on täällä tänään). Kaikki te ystävät, jotka olette tässä kulkeneet rinnalla jo pitkään. Kiitos puolisolleni Janille yhteisestä matkastamme ja tuestasi. Kiitos myös Salli-koiralla , joka osaa opettaa mitä on olla tässä ja nyt.

Tämä saamani tunnustuspalkinto oli myös rahallisesti huomattava. Mitäkö sillä teen? Ehkäpä vastapainoksi sille, että teatteri on niin katoavaa, olen laittamassa osan tästä minun ja puolisoni kesäpaikan kunnostukseen. Näin se oikeastaan vanhan rakennuskulttuurin vaalimiseen. 1800-luvulta oleva Tammela, eli Vähälukkari, siellä on jo aloittanut perinnekorjaaja laittamaan yhtä vanhaa lahovauriota. Talo jatkaa toivottavasti olemassaoloaan meidän jälkeenkin.

Tervetuloa käymään. Nyt KIITOS. Ehdotan maljaa taiteelle ja elämälle! Ja haaveille!

Timo Väntsi