Teatteri Kantanäky on yksi rakkauksistani, ei mahda mitään. Syksyllä 2007 teimme pienellä porukalla kabareen Ei kerta homoo tee ravintola Suxesiin. Olimme tekemässä jotain sellaista, mitä ei mielestämme oltu tehty Turussa ikinä. Aiemmin syksyllä olin Teemu Loikaksen kanssa baarissa, kun yhtäkkiä tuli puheeksi, että olisipa hauska tehdä tällainen suorapuheinen, itseironinen kabareetyyppinen näyttämöteos, joka kertoo homoista, lesboista, transihmisistä, hereroista, seksuaalisuuden ja sukupuolen koko kirjosta, meidän kokemusasiantuntijoiden itsensä tekemänä.
Siitä lähdettiin kokoamaan työryhmää, ja kuukausien harjoittelun jälkeen olimme ensi-illassa. Oltiin tekemässä jotain ihan uutta, ja vastaanotto oli huikea ja lämmin, innostunut. Tuli toinen, ensi-illan jälkeinen näytös, ja katsomossa istuikin enää parikymmentä aika hiljaista katsojaa. Jaa, tähänkö se sitten hyytyikin, ajattelimme. Mutta sitten lähti iso puskaradio laulamaan, ja yhtäkkiä näytökset olivat tupaten täynnä ja monet tulivat katsomaan esitystä toisen, kolmannenkin kerran.
Vuodesta 2007 lähtien Kantanäyn ei ole tarvinnut kauheasti itseään mainostaa. Meille on syntynyt yleisö, joka haluaa tulla meitä katsomaan joka kerta, kun jotain teemme. Ja porukka kasvaa. Johonkin tämä osuu ja uppoaa. Ja onhan tätä ihan hurjan ihana ja hauska tehdä.
Nytkin olemme taas hyvän ja toisaalta ikävän tilanteen edessä. Teatteri Kantanäyn uusin tuotos, Tarjoilija, keitossani on homo, on loppuunmyyty, tai ainakin viimeisiä lippuja viedään. Olemme tällä kertaa Turun Kaupunginteatterin Viides Näyttämö – nimisessä kultuuriravintolassa, ja samalla olemme avaamassa uutta näyttämöä. Kaupunginteatterin haaveena on, että Viides Näyttämö olisi jatkossakin esittävän taiteen käytössä. Herkullisen ruuan lisäksi.
Villistä ideasta, Teatteri Kantanäystä, on kasvanut jossain määrin vakiintunut teatteriryhmä, jolla on säännöllistä toimintaa ainakin 2-3 vuoden välein. Emme halua olla instituutio, ja siksi teemme esityksiä siihen tahtiin, kuin tuntuu kertyvän sanottavaa.
Itse olen ollut mukana kaikissa kabaree-esityksissämme, vaikka välillä on ollut ensi alkuun pientä emmintää, että ehdinkö, onko oikeasti halua, onko sanottavaa, olenko jo kaiken tällä saralla itsestäni tiristänyt. Mutta aina kun olen mukaan lähtenyt, olen ollut ihmeissäni, peloissani, innoissani. Työryhmästä, esityksen asettamista haasteista, kohtaamisista yleisön kanssa, naurun ja itkun määrästä, pomppivista sydämistä.
Sateenkaariväestön tilanne ja asema on muuttunut paljon näinä vuosina. Jossain välissä tuntui jopa siltä, että onko sanottavamme loppu? Tarvitaanko meitä? Tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan, yhteiskunnassa puhalsivat ymmärryksen ja avoimuuden tuulet. Onko enää niin? Nyt ilmapiiri on taas kiristynyt sateenkaariväestönkin kannalta, ja tasa-arvon epäkohtia löytyy sieltä täältä.
Niinkuin eräs ystäväni sanoi puolileikillään: minä tarvitsen homo-narratiivia säännöllisesti! Heteronarratiiviahan on tarjolla vuorokauden ympäri. Kysymys siitä, tarvitaanko Teatteri Kantanäkyä, ei kiinnosta minua enää kauheasti. Tarvitaan tai ei, minusta meidän kuuluu tehdä näitä esityksiä, koska me voimme ja saamme tehdä niitä. Suomalainen yhteiskunta on onneksi kehittynyt siihen pisteeseen, että kukaan ei joudu putkaan suuntautumisensa vuoksi, esityksiä ei keskeytetä epäsiveettöminä ja esityksiä kehtaa tulla katsomaan pystypäin ilman salanimiä. Esiinnymme, koska voimme esiintyä.
(valokuvassa Kari Mäkiranta, Nuppu Ervasti, Kiisu Tuomi, Timo Väntsi, Oskari Ellilä, Johanna Jernberg, kuvan otti Maria Peltoniemi)